Eilen sorruin. Päästin sen sisäinen yltiöromantikkoni valloileen ja ahmin kirjaa kuin hullu aamusta myöhään yöhön. Sydän hakkasi ja henki meinasi pakahtua, hyvä etten itsekin siinä sivussa rakastunut. Tai ehkä kerkesinkin rakastua, mutta sitä en kyllä myönnä. Olin suunnattoman onnellinen, vain koska sain lukea täydellisyydestä, rakkaudesta, kaipuusta. Ah.

  Mutta mitä tapahtuu kun kirja loppuu? Kun on koettu taas onnellinen, yleensä tiedonjanoa tyydyttämätön loppu. Kirja oli ihana, siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta arvatkaapa miltä tuntuu seuraavana aamuna herätä kuuden aikoihin harmaaseen sateiseen maanantaiaamuun, todellisuuteen, nousta ylös ja katsoa peiliin surkeana. Yrittää laittaa itsensä siedettävän näköiseksi ja raahustaa kouluun.

  Ei ole ensimmäinen kerta kun ajattelen tätä, ei todellakaan, mutta jonkun aikaa olen kyennyt elämään pitäen sen vain puoliksi tajunnassani.

  Tunnen itseni puolikkaaksi, vajaaksi. Tiedän, olen nuori, elämä edessä sun muuta vastaavanlaista, mutta silti haluaisin todella tuntea miltä tuntuu kun joku todella välittää, itse samoin verroin. Olen kuullut, nähnyt, lukenut mitä se on, mutten käsitä. Kaipaisin lämpöä jota en koskaan ole tuntenut. Tiedän että haluan sitä, kaipaan sitä.. Olen jo kauan kaivannut mutten tiedä mitä se on, miksi se on ja miksi haluan sitä. Olen turha romantikko, juujuu.. Tuntuu vain niin yksinäiseltä